Sateen jälkeen iiris puhuu minulle kuin paluu
Ensimmäisen kerran en oikeastaan edes etsinyt sitä. Olin vain pihalla sellaisena iltapäivänä, jolloin valo ei tule suoraan vaan valuu aidan raoista vinosti, kuin joku olisi repinyt taivaasta kapeita nauhoja ja jättänyt ne lepäämään märälle maalle. Maassa oli vielä aamun sateen jälki. Multa tuoksui tummalta ja rauhalliselta, juuri siltä miltä kevään kuuluu tuoksua, kun se ei yritä liikaa. Ja siinä se oli, iiris, niin hiljaisena ja silti niin käsittämättömän varmasti läsnä, että koko piha tuntui hetken ajan jollakin tavalla järjestyvän sen ympärille. Olin nähnyt niitä ennenkin, naapurin kukkapenkeissä, kukkakaupan ämpäreissä, vanhojen talojen pihoilla, mutta en näin. En näin läheltä. En niin, että se olisi näyttänyt seremonialliselta ja villiltä yhtä aikaa, kuin kukka joka kumartaa vähän muttei koskaan pyydä anteeksi omaa kauneuttaan. Silloin ymmärsin, miksi jotkut värit eivät vain näy silmille vaan osuvat suoraan rintakehään.
Minä en halunnut iiriksiä palkinnoiksi enkä koristeiksi, en sellaisiksi kasveiksi, joita hankitaan todistamaan että osaa jotakin elämästä. Halusin ne pihalle kumppaneiksi. Halusin jotakin, joka palaisi takaisin kovien kuukausien jälkeen ilman suurta näytelmää. Jotakin, joka tietäisi jotakin jäästä, hiljaisuudesta, maasta joka näyttää kuolleelta vain siksi, ettei kukaan malta odottaa tarpeeksi pitkään. Ajatus monivuotisesta kasvista jäi pyörimään minuun tavalla, jota en silloin vielä osannut pukea sanoiksi. Siinä on jotakin hirvittävän lohdullista ja vähän synkkääkin, että jokin pysyy hengissä pakkasen, pimeyden, kuivuuden ja oman laiminlyöntisikin läpi, ja silti nousee takaisin kuin se ei olisi koskaan pitänyt ääntä kärsimyksestään. Ehkä siksi iiris tuntui heti tutulta. Se ei ollut näyttävin kukka vain siksi, että se kukkii. Se oli näyttävä, koska se oli selvinnyt.
Iiriksessä on jotakin, mikä pakottaa ihmisen kumartumaan. Ei nöyrtymään kasvin edessä jonkin typerän sentimentaalisuuden vuoksi, vaan oikeasti taipumaan, laskemaan katseensa, tulemaan lähemmäs. Sen rakenne ei avaudu niille, jotka vain vilkaisevat. Kolme ylös kohoavaa osaa kuin pienet liput. Kolme alaspäin kaartuvaa terälehteä, joihin valo jää lepäämään. Parralliset lajikkeet kantavat pehmeää, vähän pörröistä juovaa, melkein kuin mehiläisille levitettyä mattoa. Toiset taas ovat puhtaampia, viileämpiä, tarkkoja linjoissaan, melkein ankaran kauniita. Minusta niissä kaikissa on sama opetus: paras kauneus ei suostu huudettavaksi kaukaa. Se vaatii sinua tulemaan lähelle, ehkä jopa vähän polvillesi, ja juuri siksi se jääkin mieleen syvemmälle kuin äänekkäämmät kasvit koskaan.
Värit ovat oma lukunsa, eikä yksikään niistä tunnu viattomalta. Tummanvioletti maistuu suussa melkein iltahämärältä. Vaalea sininen viilentää kuumaa päivää jo ennen kuin tuuli ehtii tehdä mitään. Kermanvaalea ei ole heikko, vaan pitää valoa paikoillaan, kun kaikki muu värisee ympärillä. Ja ne lähes mustat sävyt – ne ovat minulle kaikkein rakkaimpia silloin kun elämä itsessään tuntuu liiankin kirkkaalta. Minä olen oppinut laittamaan tummimmat sävyt siihen kohtaan, johon aita heittää iltapäivän varjon, ja vaaleammat polun viereen, missä joku saattaa pysähtyä vain siksi, ettei huomaa heti miksi. Pihassa väri ei ole minulle koskaan ollut paraati. Se on hengityksen muoto. Tapa, jolla maa vastaa takaisin, kun siihen on tarpeeksi kauan puhunut käsillään.
Useimmat iirikset ajattelevat maan alla enemmän kuin maan päällä. Siinäkin minä tunnistan jotakin syvästi lohdullista. Paksut maavarret makaavat aivan pinnan tuntumassa, melkein näkyvissä, ikään kuin ne eivät haluaisi tulla täysin haudatuiksi. Ne keräävät voimaa hiljaisina kuukausina, lähettävät uusia viuhkoja keväällä ja muistuttavat, että pysyminen ei aina näytä syvältä juurtumiselta. Joskus pysyminen on juuri sitä, että osaa levätä lähellä valoa mutta silti mullan suojassa. Sipulityypit taas ovat toisenlaisia, sulkeutuneempia, kompakteja, vähän salaperäisiä. Ne tulevat nopeasti, sanovat sanansa keväällä ja vetäytyvät sitten lepäämään kuin eivät olisi koskaan olleetkaan. Kummassakin tavassa on oma ihmisoppinsa. Toiset palaavat äänekkäämmin, toiset tuskin huomattavasti. Molemmat palaavat silti.
Opin aika nopeasti, ettei iiris siedä tunkkaisuutta. Se tarvitsee valoa ja ilmaa samalla tavalla kuin jotkut ihmiset tarvitsevat rehellisyyttä pysyäkseen pehmeinä. Liian syvä varjo ei tapa sitä heti, mutta vaimentaa sen äänen. Kukinta jää niukaksi, varret venyvät, koko kasvi näyttää siltä kuin se yrittäisi puhua huoneessa, jossa kaikki ikkunat on suljettu. Minä tarkkailin pihani valoa melkein pakkomielteisesti ensimmäisinä vuosina. Missä aurinko viipyy kauimmin. Missä se katoaa liian aikaisin. Mihin ilta pääsee liukumaan lempeästi. Missä tuuli liikkuu tarpeeksi, ettei lehtiin jää sitä pientä seisovaa tukahdusta, josta ongelmat alkavat. Olen aina ajatellut, että kasvien sijoittelu paljastaa ihmisestä enemmän kuin hän itse ymmärtää. Minä halusin iiriksille tilaa hengittää, ehkä siksi että halusin samalla oppia sitä itsekin.
Kasvupaikan piti viettää vähän, edes hienovaraisesti. Matala kohta pihassa osaa kerätä vettä samalla tavalla kuin ihminen kerää vanhoja loukkauksia: liikaa, liian pitkäksi aikaa, eikä seurauksena ole mitään hyvää. Iiris inhoaa sitä. Se näyttää pettymyksensä nopeasti, lehdet sameutuvat, maavarsi pehmenee, mätä hiipii mukaan kuin jokin vanha, märkä katumus. Nykyään nostan penkkiä aina hieman, vaikka vain lastalla muotoillen, jotta vesi saa koskea ja lähteä eikä jää lojumaan. Maa saa olla ravinteikas, muttei löysän hemmotteleva. Liika runsas multa kasvattaa helposti lehteä kukkien kustannuksella. Liian köyhä taas tekee koko kasvista aran. Iiris pitää luottamuksesta, joka ei tukahduta. Vettä syvästi mutta harvoin. Pintaan kuivuutta ennen seuraavaa kastelua. Ei jatkuvaa märkyyttä, ei jatkuvaa puutetta. Vähän kuin parhaat suhteetkin.
Parrallisten iiristen istuttaminen on minulle joka vuosi pieni hidas rituaali. Maavarsi asetetaan matalalle, melkein näkyviin, niin että sen yläosa saa aavistuksen valoa. Juuret levitetään hellästi alle, ei pakoteta vaan ohjataan. Lehtiviuhka suunnataan siihen suuntaan, johon toivon kasvun leviävän. Yksi kunnollinen kastelu alkuun, ja sitten vetäydyn. Siinä on jotain hyvin tärkeää. Kaikkea ei voi auttaa kasvamaan sillä, että seisoo koko ajan vieressä. Iiris opetti minulle tämän ehkä selvemmin kuin mikään muu kukka. Liika huolehtiminen on vain yksi hallinnan muoto. Sen jälkeen, kun kukinta on ohi, leikkaan kukkavarren pois mutta jätän miekkamaiset lehdet paikalleen. Ne eivät ole lavasteita. Ne ovat se tehdas, jossa seuraavan vuoden väri jo hitaasti varastoituu. Moni tekee virheen siivotessaan kaiken liian aikaisin, ikään kuin kukinnan jälkeinen vaihe olisi pelkkää rumaa jälkityötä. Minulle se on lähes pyhää aikaa. Kasvi kerää silloin voimaa, vaikka piha näyttää ihmisen silmään hetken vähemmän näyttävältä.
Kaikki iirikset eivät tietenkään kanna partaa. Siperianiirikset ovat hillitympiä, linjoiltaan puhtaampia, ja niiden lehdet pysyvät kauniina vielä pitkään sen jälkeen, kun kukat ovat menneet. Niissä on jotakin suoraryhtistä ja viileää, kuin juhla-asu ilman ylimääräistä korua. Japaniniirikset taas rakastavat kukinta-aikanaan enemmän kosteutta, ja ne palkitsevat siitä suurilla, avarilla kukillaan, jotka melkein kelluvat ilman painoa. Sitten ovat hollantilaiset sipuli-iirikset, sirommat, täsmälliset, kevään nopeita viestejä. Ja pienet reticulatat, jotka puskevat ylös niin varhain, että näyttävät joskus melkein epärealistisilta pienen lumen ja routaisen maan keskellä. Jokaisella on oma aikansa, oma rytminsä. Mikään niistä ei ole vaikea, jos vain lakkaa yrittämästä tehdä kaikista samanlaisia.
Kukinnan jälkeen todellinen luonne paljastuu. Se on hetki, jota moni ei rakasta, koska siinä ei ole enää näyttämön kirkasta valoa. Mutta juuri siinä minä rakastan iiristä ehkä eniten. Kun viimeinen terälehti putoaa, kasvi ei muutu turhaksi. Se muuttuu työksi. Hiljaiseksi investoinniksi seuraavaan vuoteen. Olen tehnyt kaikki virheet. Olen siistinyt liikaa, lannoittanut väärällä hetkellä, kastellut tunnontuskissani enemmän kuin olisi pitänyt. Iiris ei vastannut draamalla, vain hiukan vaisummalla kukinnalla, hiukan hitaammalla paluulla. Se opetti minulle pehmeämpää kurinalaisuutta kuin mikään puutarhakirja. Katso ensin. Odota. Toimi yhdellä selkeällä tarkoituksella. Lopeta sitten. Jätä tilaa myös sille, mitä et voi käsin pakottaa tapahtumaan.
Vuosien mittaan maavarret alkavat tietenkin ahtautua. Kukinta vähenee, ilma ei enää kierrä, keskusta vanhenee. Jakaminen kuulostaa rajulta vain ihmisestä, joka ajattelee kaikkea irrottamista menetyksenä. Minulle iiriksen jakaminen on enemmän muistojen jakamista kuin kasvin rikkomista. Nostan mättäät ylös talikolla, ravistan multaa, valitsen nuoret, kiinteät osat, joissa on juuria ja lehtiviuhka. Vanhat keskukset menevät pois. Lehdet lyhennetään, jotta tuuli ei riepottele liikaa. Uudet palat istutetaan takaisin matalalle, yksi kunnollinen kastelu, ja sitten niitä viedään paperiin käärittyinä ystäville, naapureille, joskus äidille, joskus ihmiselle jonka pihasta tiedän puuttuvan jokin väri, jota hän ei ehkä itse ole vielä ehtinyt kaivata. Minusta se on yksi puutarhan kauneimmista tavoista rakastaa toisia: antaa pala jostakin, joka kukkii vasta myöhemmin.
Ongelmatkin puhuvat, jos niitä viitsii kuunnella. Lehtilaikut kertovat usein liian tiiviistä ilmasta, liiasta kosteudesta, huolimattomuudesta joka ei ollut pahantahtoista mutta silti todellista. Pehmeä maavarsi kertoo heti, että vesi on viipynyt väärin. Iirisporat ja muut tuholaiset ilmestyvät helpommin sinne, missä vanha roska saa jäädä makaamaan. En pidä aggressiivisista ratkaisuista pihassa. Haluan maan, jota voi koskea paljain käsin. Siksi luotan enemmän siisteihin tottumuksiin, ilmavuuteen, oikeaan etäisyyteen, tarkkaan havainnointiin kuin mihinkään pikaratkaisuihin. Täydellisyys ei edes kiinnosta minua. Yksi reikä lehdessä ei ole maailmanloppu. Piha, jossa kaikki on kliinistä, näyttää minusta usein siltä kuin elämä ei uskaltaisi koskea siihen lainkaan.
Leikkokukkana iiris on aivan oma olentonsa. Kun leikkaan nuppuvaiheessa olevan varren aikaisin aamulla ja tuon sen sisään, koko huoneeseen tulee jotain, mitä en osaa selittää muuten kuin sanomalla, että yksi kulma herää. Maljakossa kukka avautuu hitaasti, kuin keskustelu viereisessä huoneessa, johon kuulee vain osan sanoista mutta ymmärtää silti tunnelman. Vesi vaihdetaan, varret leikataan puhtaiksi, ja hetken ajan puutarha jatkuu sisällä. Sitten terälehdet putoavat, niin kuin niiden kuuluu. Jäljelle jää tunne jatkuvuudesta, siitä ettei mikään kauneus ole vähemmän totta vain siksi, että se on lyhyt.
Pidän myös siitä, että iiris ei yritä omistaa koko tarinaa. Samaan sukuun kuuluvat freesiat tuoksuvat eri tavalla, kevyemmin, toiveikkaammin, ja ne tarvitsevat toisenlaista suojaa. Sparaxis on räikeämpi, melkein iloinen omalla röyhkeällä tavallaan. Näiden erojen tunteminen ei tee puutarhurista tärkeää. Se tekee hänestä lempeämmän. Kasvi ei tarvitse meidän päällemme liimaamaa yleisyyttä. Se tarvitsee sitä, että tulemme paikalle juuri sen tarpeen mukaan emmekä sen mukaan, mikä olisi meille kätevintä kuvitella.
Vuosi vuoden jälkeen iiris on antanut pihalleni enemmän kuin kukkia. Se on antanut rytmin. Myöhäistalven vihreät kärjet, jotka ilmestyvät kuin joku olisi painanut ensimmäisen sydämenlyönnin takaisin maahan. Kevään odotuksen, jossa nuput ovat vielä kiinni mutta koko ruumis jo tietää, että jotain avautuu pian. Kukinnan jälkeisen kärsivällisyyden, sen ettei kaikki merkityksellinen ole näyttävää. Ja myöhemmin levon, jolloin on vain luotettava siihen, että maavarsi hengittää yhä pinnan tuntumassa, vaikka piha näyttää jo siirtyneen toisiin asioihin. Luulin joskus, että puutarhanhoito on hallintaa. Iiris opetti, että se on enemmän huomiota. Huomata, missä valo viipyy. Missä vesi seisoo liian pitkään. Milloin on aika jakaa. Milloin on aika olla koskematta.
Ehkä siksi rakastan sitä niin paljon. Ei vain sateenkaaren vuoksi, vaikka nimessä onkin jotain kauniin röyhkeää. Vaan siksi, että iiris on minulle nykyään melkein persoona. Sellainen, joka ei puhu ääneen mutta palaa silti joka vuosi sanomaan saman asian hieman eri sävyllä: kaikki, mikä näyttää kadonneelta, ei ole mennyt. Kaikki lepo ei ole loppua. Kaikki hiljaisuus ei ole tyhjyyttä. Ja pihassa, joka on minulle joskus ollut vain pieni maa-alue talon vieressä, se on opettanut jotakin paljon vakavampaa kuin kukinnan. Se on opettanut paluun. Sen, että minäkin voin vuosi vuodelta tulla takaisin itseeni vähän tarkemmin, vähän lempeämmin, multa kynsien alla, sade valo olkapäällä, ja huomata että jokin minussa avautuu aina uudestaan, kun iiris tekee sen ensin.